Luokittelemme ihmisiä päivittäin, jatkuvasti ja kovin helposti niiden ominaisuuksien mukaan, jotka ovat nopeimmin havaittavissa. Se on meille luonnollinen ja nopea tapa hahmottaa maailmaa ympärillämme ja saada alustava käsitys siitä, mihin muut ihmiset asettuvat suhteessa meihin. Emme välttämättä luokittele tarkoituksella ja tietoisesti, saati pahantahtoisesti – se vain on tarpeellista, jotta voisimme kokea jonkinlaista järjestyksen ja hallinnan tunnetta. Luokittelu on kuitenkin aina pelkistävää: se piirtää uusista ihmisistä nopeita karikatyyreja, jotka kuvaavat ehkä heidän huomiotaherättävimpiä piirteitään, sellaisia jotka on helppo tunnistaa ja muistaa.

Koukku piileekin juuri tässä. Kovin usein annamme muiden jäädä pilapiirroksiksi. Ehkä heidän äänekkäimmät piirteensä ovat sellaisia, ettemme halua tutustua lähemmin. Tai ehkä tutustumme paremmin, mutta ensimmäinen luonnos on tehty niin paksuin viivoin että kuvaa on vaikea muuttaa – ehkä emme edes huomaa että karikatyyri on vain luonnos, ja todellinen monitasoinen, värikäs kuva piilee sen sisällä.

Jos olemme säännöllisesti tekemisissä, ajan mittaan toisen aidoin minä alkaa murtautua luomamme hahmotelman lävitse. “Nyt se ihminen on varmaan seonnut! En olis ikinä hänestä uskonut!” Ehkä et olisikaan, mutta hän tuskin sekosi. Ehkä katsoit viimein hieman uudesta kulmasta, tai ehkä hän näytti sinulle uuden värikerroksen aivan tarkoituksella. Se on kuitenkin ollut siellä koko ajan.

Tänä viikonloppuna olen nähnyt erään joukon jäsenistä aivan uusia puolia: “tehojuhlijat” pysyivät vesilinjalla, hillitty ja neutraalisti esiintyvä rouva tanssi villisti rajun rockin tahtiin – jota eräs vanhempi, ujoksi tiedetty rouva toivoi, ja tanssi vielä villimmin mukana. Puhuin meediokokemuksista porukan yli 70-vuotiaan seniorin kanssa, joka oli myös joukon ainoa joka uskalsi edes yrittää saunasta mereen. Naiset taisivat saunoa miehiä kauemmin. Joukon nuorin mies tanssi kanssani terassilla eri vuosikymmenten rockshamaanien tahtiin, joista saimme samalla valtavan määrän tietoa tosin entiseksi muusikoksi tiedetyltä keski-ikäiseltä porukan jäseneltä, joka ei yleensä aiheesta paljon juttele.

Muitakin “wow, tällainenko tämä ihminen onkin!”-kokemuksia mahtui samaan tilaisuuteen, ja olen kuitenkin tuntenut jotkut näistä ihmisistä jo vuosia. Ehkä voisimme siis kuunnella hiukan enemmän ja pidempään, ennen kuin “lukitsemme” luonnoksemme ääriviivat mustaan paksuun tussiin. Ehkä tussia ei edes tarvita – voisiko ihmisen kuvan antaa olla häilyvä, reunoilta avoin, altis muuttumaan? Voisimmeko sydämen silmin katsomalla oppia toisiamme syvemmin? <3

-Ylva (234)