Oletko joskus kokenut vastoinkäymisten keskellä, ettet voi olla onnellinen, ehkä enää koskaan? Onko silloin ollut vaikea löytää hymyä, iloa, pientäkään mielihyvän tunnetta?
Minä olen. Esimerkiksi silloin, kun sairaus vei liikunta- ja ajattelukyvyn, kun ihmissuhteita päättyi, kun jouduin luopumaan kutsumustyöstäni. Jossain vaiheessa huomasin, että olin muuttumassa henkisesti väsyneeksi, kitkeräksi ja vihaiseksi ihmiseksi, juuri sellaiseksi joksi en milloinkaan halunnut tulla.
Silloin jotain naksahti, jokin ratas sisälläni alkoi pyöriä aivan toiseen suuntaan. Huomasin, että onni ja ilo eivät suinkaan ole sama asia. Niillä on kyllä vahva suhde toisiinsa, mutta myös erittäin olennainen ero.
Ilo on tuntemus. Se on jotain, mitä koemme vaikkapa kun meille tapahtuu jotain hienoa, tai olemme hyvässä seurassa viettämässä hauskaa aikaa. Nauru on herkässä, on kevyt ja kupliva olo.
Onni taas on sisäsyntyistä, se on rauha ja varmuus siitä, että se tapahtuu mikä on tarkoitettu. Että kaikki järjestyy kyllä, ellei nyt niin pian, ellei pian niin myöhemmin. Että olen turvassa omassa itsessäni, osana maailmankaikkeuden suurta suunnitelmaa.
Varma, kestävä onnellisuus kyllä lisää ilon mahdollisuutta elämässä, mutta todellinen onni myös pysyy tunteiden vaihdellessa. Olen kokenut suurtakin surua ja pettymystä, mutta tiennyt silti samalla, että ne ovat ohimeneviä tunteita, eivätkä lopulta syö sisäistä onneani mitenkään.
Ellen anna niiden tehdä niin. Meille tapahtuu jatkuvasti ulkoisia asioita, joihin emme aina voi vaikuttaa: ne herättävät tunteita, iloa, surua, pelkoa, riemua, epävarmuutta… tunteille ei voi mitään, eikä niitä pidäkään padota. Voimme kuitenkin kehittää omaa suhtautumistamme niihin. Kun tunne tulee, ja hyökyy vallaten ajatukset, voi miettiä mistä se kumpuaa, miten tämä tunne minuun vaikuttaa ja miksi – ja mitä sitten? Muuttaako se minua jotenkin, todellista, aitoa minääni? Vai onko se vain Egon yritys hallita Sydäntä / Sielua?
Yleensä ei. On hyvä antaa tunteille oma hetkensä, myös negatiivisille. Padotuista tunteista tulee vuorenpeikkoja, jotka tanssivat sisällämme kalvaen peruskalliotamme, kunnes alamme uskoa niiden luoman epävarmuuden ja katkeruuden olevan koko todellisuus. Tunteet voi ja pitääkin näyttää, päästää ulos samalla tavoin kuin ne ovat tulleet sisäänkin. Ne on tarkoitettu kulkemaan lävitsemme, ei jäämään osaksi itseämme, pyhää universaalia läsnäoloamme.
Onni sen sijaan kehittyy koko ajan, ja kehittää meitä olentoina. Jos Sinusta tuntuu, että onni on vaikea löytää ja asettua olemaan siinä, yksi hyvä harjoitus on kiitollisuuspäiväkirja. Kokeile vaikka kuukauden ajan kirjoittaa (tai piirtää, tai ajatella, tai sanella…) joka päivä, mieluiten heti aamulla 10 asiaa, joista tänään olet kiitollinen. Ne voivat olla isoja asioita, pieniä asioita; hetkellisiä tai pysyviä, mitä tahansa. Jippo tässä harjoituksessa on se, että kuukauden aikana niiden on oltava eri asioita joka päivä. Jokainen kiitollisuudenaihe myös perustellaan lyhyesti.
Se henkinen opettaja, joka antoi aikanaan minulle tämän harjoituksen, sanoi: “lopulta on niin vaikea keksiä uusia asioita, että huomaat kirjoittavasi: tänään olen kiitollinen pikkuvarpaistani, koska ne auttavat jalkojani pitämään minut tasapainossa.” Ja silloin alat olla onnen lähteellä.
Kiitollisuutta voi ja tulisikin kokea jokaisesta sisään- ja uloshengityksestä, jokaisesta asiasta elämässämme – niistäkin, jotka kohdatessamme tunnemme negatiivisia tunteita. Kaikki asiat ja ihmiset tiellämme ovat opettamassa meille jotain tärkeää. Niin kuin mekin muiden olentojen elämäntiellä.
Jos aloitat vaikkapa huomenna (ja mikäpä parempi hetki kuin maaginen Valpuri, jolloin kevään hengetär tanssii metsissä ja niityillä uuden elämän alkamisen kunniaksi!), toukokuun päättyessä sinulla on 310 erilaista syytä kiitollisuuteen. Ja joka päivä voit löytää kymmenen uutta. Uskallatko kokeilla? Varoituksen sana: saatat vahingossa tulla pysyvästi onnelliseksi! <3
-Ylva (234)